Olemme nyt muutaman kerran käyneet kaverini Jennan innostamana haku- ja rauniotreeneissä. Heti ensimmäisellä kerralla hurahdimme Riesan kanssa molemmat touhuun ihan täysin. Riesa ei ole vielä joutunut tekemään mitään kovinkaan vaativaa, mutta omistajan kuntoa onkin koeteltu kunnolla maalimieshomman merkeissä. Märässä ja kuoppaisessa metsässä kirmaaminen nilkkojen vääntyillessä ja polvien paukahdellessa, ja kärsivällisesti paikallaan kökkiminen tuhatpäisten hyttyslaumojen inistessä korvissa (unohtamatta tietenkään ainaista pelkoa käärmeistä, hirvikärpäsistä, villieläimistä, ampiaisista.. you name it) on ollut jokseenkin.. no, haastavaa. Vaikka olet korkeintaan viidenkymmenen metrin päässä muista ohjaajista, on uskomattoman helpottavaa kuulla koiran rytistävän metsikön halki ja pysähtyvän korvan juureen haukkumaan tärykalvot puhki. Minut on pelastettu!

Riesa on keräillyt treeneissä lähinnä motivaatiota puuhaa kohtaan; ja aika hyvin on pennun innokkaasta ääntelystä ja malttamattomuudesta päätellen onnistuttukin! Riesalle on tehty lähinnä peräänjuoksuja joko suoraan tai pienellä viiveellä, niin, että koira näkee selkeästi milloin ja mihin maalimies lähtee. Ja aika vauhdilla pentu painaltaa perään luvan saatuaan, ei estä risut eikä männynkävyt (eikä ikävä sää, jollaisella ei kotipihasta voi liikkua lainkaan). Valtava määrä nameja ja kehuja odottaa ipanaa joka kerta. Nauraen totesimme viimeksi, ettei Riesan kanssa ole ainakaan ongelmaa maalimiehen jättämisestä: pentu tuijottaa silmät hehkuen maalimiestä ja kulkee tämän vierellä kunnes on aivan sataprosenttisen varma, että namit loppuivat. Silti emännän luota voi vielä lähteä kurkkaamaan, josko sille pelastettavalle olisi jäänyt vielä jokunen nakinpala jemmaan..

Treeneissä tulee pennulle myös hyvää sosiaalistamisharjoitusta. Ihmiset ovat kivoja ja niiden luo kannattaa hakeutua (tosin bullin kanssa tuskin tulee ongelmaa ihmisystävällisyydessä), niiltä saa namia. Myös autossa hiljaa oman vuoron odottelu on hyvää harjoittelua. Varmasti tulemme jatkamaan tämän mukavan harrastuksen parissa, miksei vaikka joskus kilpaillenkin jos rahkeet vain riittävät. Treeniporukka on tosi mukavaa ja neuvoja saa aina kun kysyy (ja vaikka ei kysyisikään).

Päättäväinen pieni pelastusbulli:

Maalimies on löydetty, nakkirasia odottaa:

 

Riesa ja Elna aloittivat toukokuun alussa Rottdamesin pentukoulun Pekolassa. Torstai-iltaisin järjestettävillä tunneilla on ollut jos jonkinnäköistä ja -tasoista pentua ohjaajineen, Riesa kuitenkin melkein aina nuorimmasta päästä. Olemme harjoitelleet ihan peruskäskyjen (istu, maahan, paikka) noudattamista muiden koirien seurassa. Viime kerralla aloitin Riesan perusasennon ja sivulletulon treenaamisen (pelastuskoirahommaakin ajatellen) ja pentu tuntui tajuavan nopeasti mistä on kyse. Olin äärimmäisen ylpeä pikkuisestani, joka piti tarkan kontaktin pujotellessamme muiden koirakoiden välistä seuraamisharjoituksessa. Tungin seuratessa nakkia Riesan suuhun muutaman sekunnin välein, mutta aina kun pysähdyin, Riesa haki itse paikkansa sivulleni ja tuijotti tiiviisti silmiin. Pentu tosin asettuu mielummin eteeni tai vähän etuviistoon, sivulletulo tuppaa myös jäämään vähän turhan kauas, mutta hienosäädölle meillä on vielä paljon aikaa.